perjantai 14. elokuuta 2009

menninkainen satumetsassa

Loysin kodin lahelta satumaailman.

Ruosteen varjaaman lemmen, joka kasvaa suuria, satumaisen sinisia ja ruskeita sienimaisia kasveja, joiden valeissa lentelee kammenenkokoisia, hohtavia sudenkorentoja.

Pinnalla kelluu lumpeita punaisine ja valkoisine kukkine, ja kaikkialta kuuluu kurnutus ja loiskinta.

Puut lahella riiputtavat maassa asti jo harsuuntuneiksi menneita, ruosteen likaamia liaanejaan.
Liaanien hautausmaa

metsa tien toisella puolen levittaa salaisuutensa vasta kun sinne astuu.
Harvojen puiden valista loytyy aarteita toisensa jalkeen.
On kuin joku olisi vain hylannyt sen paikan yhtakkia.
Tuolla on hylatty pallo, tuolla kenka.
Tuossa kumipuu, jonka joku on aamulla kaynyt viiltamassa auki valumaan, mutta ei koskaan tullut korjaamaan kumiaan pois.
Puut on jatetty maahan istutuspusseineen niin, etta ne ovat joutuneet kasvamaan istutuspussien lapi maahan.

Talta maailma nayttaisi ydinrajahdyksen jalkeen.
Yallattavan kaunista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti