kuin rupikonnia konsanaan

Taalla sataa.
Ava oli pienessa paassaan jotenkin ajatellut, etta se sadekausi on marraskuussa jo lopuillaan, mutta alussahan se vasta.
Sininen taivas katosi jonnekin harmaaseen pilviverhoon paivia sitten, ja sateenvarjo kulkee aina mukana yllattavia purkauksia vastaan.

Mutta taalla sade on kaunista. Olen muutamana paivana huvitellut tassuttelemalla tanssiharkkoihin kaatosateessa paljain varpain, sateenvarjo kuitenkin pahimmalta suojaten.
Kadut tayttyvat puroiksi ja pohkeisiin yltaviksi latakoiksi, joiden vesi on niin lamminta, etta paljain varpain tarkenee hyvin loiskutella.
Ja kerrankin koko kampus tyhjenee! Kadut ovat ihan tyhjat yhden sateenvarjohaaraajan tassutella, ja ihmetella kaukaa kukkuloilta nousevia ushvahattaroita.

On tassa huonotkin puolensa.
Sahkokatkot.
Eilen pamahti sali pimeaksi kesken tanssireenauksen, mutta se nayttaa olevan takalaisille arkipaivaa.
Kaytiin viereisesta huoneesta kynttiloita lainaksi, ja kannettava toimi onneksi akulla, joten musiikkia saatiin, eli tanssi jatkuu vaikka mika olisi.
Ja olihan se tunnelmallista tanssahdella kynttiloiden valaisemassa sakkipimeassa salissa.

Katukoirilla ei tosin ole niin kivaa. Eilen salin nurkassa varjotteli nelipainen koiralauma markina sadetta paossa.
Voi toisia.
Sammakko taitaa olla ainut elain, joka nauttii tasta kaudesta. Latakot ovat ihan taynna kurnutusta ja kuhinaa, ja harva se hetki huomaa kiveksi luulemansa asian lahtevan kaikessa rauhassa loikkimaan.